Oo säkin rohkee

 Tänään puhutaan kavereista. Etenkin niistä, jotka on ollut ennen kavereita. Uskon, että monilla muilla on ihan samoja kokemuksia asiasta. Kaveri suhteet alkavat ihan lapsena jo. On naapurissa lapsia, joista tulee ensimmäiset kaverit, sitten alkaa päiväkoti tulee uusia kavereita, eskari, koulu, vaihtuu koulut, vaihtuu paikkakunta, mielenkiinnon kohteet ja elämäntilanteet muuttuu. On monen monta syytä, minkä takia kaveri piiri vain ajan mittaa muuttuu. En tarkoita, että se on mikään automaatio juttu ja siinä on puolensa ja puolensa. Monilla on niin sanottu lapsuuden ystävä, jonka kanssa ollaan ystäviä vuosikymmeniä. Pysytään hyvän päivän tuttuina eli kysellään muutaman kerran vuodessa mitä kuuluu, jotta pysyy edes jotenkuten kärryillä, miten kaverilla menee.  

Se, että kaveri piirit vaihtuvat tai muuttavat muotoaan on ihan hyvä juttu. Ja yleensä sille on ihan looginen syynsä. Muistan itse ajatelleeni nuorempana niin, että ne keiden kanssa pyörin ei varmasti mun elämästä ikinä katoa. Eihän meille nyt niin voi käydä. Ymmärrän ajatukseni koska sillä hetkellä he ovat elämän ykkös juttu. Ja varsinkin nuorena kaverit ovat tärkeässä roolissa elämää. Eikä silloin oikein voi kuvitellakaan elämää ilman just niitä kavereita. Elämä vie kuitenkin ihmisiä eri suuntiin ja piirit muuttuvat. Uskon, että ne keiden elämässä kuuluu vierellä kulkea kyllä ne omaan elämään tavalla tai toisella eksyy. Samalla tavalla ajattelen, että elämä ilman tämän hetkisiä ystäviä tuntuu ihan oudolle ajatukselle. 

Aikuisena on itsellä aika paljon erilaisempi ystävä piiri kuin teininä. Nykyään sitä arvostaa muutamaa hyvää ystävää eikä montaa kivaa kaveria. Ajatuksen tähän tekstiin sain kuitenkin siitä, että monen monta kertaa elämässä on tullut hetki, että olisin halunnut laittaa jollekin kaverille viestiä ketä ei ole tullut nähtyä tai vaihdettua kuulumisia. Aidosti olisi kiva kuulla miten nykyään menee tai mihin suuntaan elämä on vanhetessa muuttunut. Itse olen ainakin aika paljon erilaisempi kuin teininä ja olisi hauska nähdä näkisikö tämän saman muutoksen myös muissa ihmisissä. Välillä olen tämän viestin saattanut laittaa, mutta jostain syystä se yhteyden pito on loppunut lyhyeen eikä ole saatu aikaiseksi nähdä. Suurimmassa osassa viestin jätän laittamatta koska, ajattelen eihän varmaa enää muista edes minua, olisi hän laittanut viestiä, jos haluisia nähdä tai koska olen hirmu jännittäjä alan jo etukäteen kuumottelemaan sitä hiljaista akward hetkeä, jos kummallakaan ei riitäkään juttua. Tämä on oikeasti vähän sääli koska toinen osapuoli saattaa ajatella ihan samalla tavalla. Vaikka yhteyden pito monista syistä saattaa jäädä ja joskus sen kuuluukin niin mennä. Niin joskus se tapahtuu vain hiljattain ja omalla tavalla huomaamatta. Ilman sen erikoisempaa syytä. 

Yksi päivä mä rohkaistun ja päätin laittaa vanhalle kaverille viestiä, jota en ollut nähnyt johonkin neljään vuoteen. Kuulumisia vaihdettiin kerran vuodessa, aina piti nähdä, mutta ei vain kumpikaan tehnyt asian eteen mitään sen enempää. Mä laitoin viestiä, että mitäs kuuluu ja haluatko tulla kahville? Jo viestissä sanoin, että tällä kertaa ihan oikeasti eikä vain pelkkää puhetta. Kaveri vastas ja ei mennyt kuin muutama päivä niin hän oli oven takana. Saman tien mulle tuli fiilis, että luojan kiitos mä olin rohkea ja laitoin viestiä. Me puhuttiin varmaan viisi tuntia taukoamatta kaikesta mahdollisesta ja juttu jatkui siitä mihin se oli aikoinaan jäänyt. Kun likka lähti kotiin en vain voinut olla ajattelematta, kuinka monta hyvää juttu hetkeä meiltä on mennyt sivu suun vain sen takia, että kumpikin on ajatellut samoin eikä kehdannut enää laittaa viestiä, kun edellisestä kerrasta oli kulunut aikaa.

Tarinan opetus on siis se, että jos sulla on vanha frendi, jota sä oikeasti haluaisit uudestaan vielä nähdä niin ota puhelin kauniiseen käteen ja laita hänelle viestiä. Parhaimmassa tapauksessa saat itsellesi vanhan uuden ystävän tai vaikka tapaaminen ei olisi sellainen, että siitä ei mitään enää tule niin eipä tarvitse loppu elämää pohtia mitä, jos olisin kuitenkin koittanut..