Rekkaleski

                                                               Rekkaleski

Olen aiemmin maininnut ohimennen Nikon ajavan rekkaa. Hän on tällä hetkellä töissä firmassa, jossa ajetaan ulkomaan ajoja pääosin. Nikon perus viikko menee siis niin, että hän lähtee maanantaina ja on kotona perjantaina. Näin työviikko menee siis paperilla. Käytäntö on yleensä toisenlainen.

Kaikki jotka tuntevat kuskin, elävät kuskin puolisona tai ovat jopa itse alalla, tietävät, että tuossa hommassa mikään ei mene ikinä (tai todella harvoin) niin kuin on ajateltu. Aikataulut venyvät, muuttuvat ja hommia tulee lisää sitä mukaan kuin ehti edellisiä tekemään. Eli monesti viikko alkaa jo sunnuntaina ja kotona ollaankin vasta lauantaina. Sitten on nämä viikonloput kuten nyt, että kotiin ei päästä ollenkaan. Parin viikon työputket ovat ihan normi juttuja. Kotona ollaan pakolliset lepotauot eli 24h tai 45h.

Alassa on toki puolensa ja varmasti se ei ole kaikkia varten niin kuin ei mikään ammatti, mutta ajattelin jakaa omia näkökulmia ja ajatuksia tästä lähietäisyydeltä. Ensinnäkin musta on kauhean kiva, että Niko on löytänyt ammatin mikä on ihan sen juttu ja mä arvostan hänen työtä ja kovaa työmoraalia suuresti. Nykyisessä työssä Niko on mielestäni aika pitkälle päässyt. Työ on niin erilaista Ruotsissa, kun saa ajaa pitkää matkaa kunnon kilometreillä. Kun taas täällä kilometri sinne ja tänne, lastaus ja purkupaikkoja miljoona. (Nikon kokemus työstä, ei koko alan tarina.) Pointtina se, että tämä paljon erossa olo on ollut paljon helpompi jaksaa tämän työn takia, koska Niko pitää siitä paljon. Kun tilanne olisi se, että on viikot poissa jossain päin vain paskaduunissa minkä voisi hoitaa lähempänäkin. Työ antaa hänelle paljon ja siksi tätä on haluttu jatkaa. Niko on ollut reissuhommissa nyt noin 8 kuukautta.

Alussa minulla oli tosi vaikea oppia olemaan yksin. Siitä kun me olemme ensimmäisen kerran tavanneet, tuohon reissutyön aloittamiseen, emme olleet ollut erossa kuin muutaman päivän joten muutos oli todella iso. Reagoin fyysisesti muutokseen ja alkuun olin muutaman päivän huonovointinen ja ties mitä muuta. Tuo aika oli kamalaa ja ensimmäiset kolme viikkoa odotin joka päivä, kuinka tämä olisi ohi eikä enää ikinä uudestaan. Niko oli vielä koulussa, kun tuo kolmen viikon työreissu mahdollisuus tuli ja kun se oli ohi, olin niin helpottunut. Näin jälkikäteen tuntuu ihan käsittämättömän hassulta, kuinka se oli ollut niin kamalaa minulle.

Noin vuosi tuosta, Nikon työnantaja otti yhteyttä ja hommia oli taas tarjolla. Tähän mennessä olin varmaan vähän aikuistunut ja ajatus reissutyöstä ei ollut heti karmiva ja ehdoton ei. Niinpä Niko aloitti työt ja minun kannalta se sujui paljon paremmin kuin edellisellä kerralla. Osasin suhtautua paremmin ja näin kuinka paljon työ antoi Nikolle. Tänä aikana olen saanut jatkuvasti kyselyä kuinka jaksan ja pärjään, kun olen niin paljon itsekseni ja kaikki on minun vastuulla. Ymmärrän kyselyn, vaikka monesti se on turhauttanut, että hei se on töissä, eikä sodassa tai vastaavaa. Vähän ärsyttää se, että mua vähän säälitään. Toki tästä välillä valitan ja on niitä päiviä, kun haukun tuon ammatin niin maanrakoon, mutta tämä on ollut meidän oma valinta ja lopettaa voi kun tarvitsee. Välillä olen myös ajatellut, miksi Nikolta ei ikinä kysytä kuinka jaksat? Sehän se tässä on vieraassa maassa viikot ja on erossa minusta, eläimistä ja lähipiiristä.

Kurjia puolia tässä on juuri se, kuinka monesti suunnitelmat menee uusiksi. Viikonlopuiksi on turha sopia mitään varmaksi, koska ei tiedä aikatauluja tai koko ukko ei pääsekään kotiin. Myös tätä meidän vauvaprojektia tämä työ ei varsinaisesti helpota. Ymmärrätte varmaan.

Kun me Nikon kanssa tapasimme, olin niin iloinen että hän oli käynyt intin niin ei tarvinnut kokea inttileskeyttä. No ei olisi pitänyt nuolasta ennen kuin tipahtaa. Oikeastaan melkein koko tämän ajan, meidän tämä kuvio on ollut minulle ihan ok ja viikot on mennyt hyvin. Silloin on ollut pettymyksiä, jos nuo viikonloput ovat peruuntuneet. Viikonloput menevät tosi nopeasti ja kello käy paljon nopeammin silloin kuin haluaisi. Jotenkin kun aika on tosi rajattu, yrittää hyötykäyttää koko ajan. Kesä meni tosi nopeasti ja minulla oli paljon muuta ohjelmaa kuin kökkiä kotona. Nyt kun syksy on tullut, olen huomannut että viikot käyvät yhä pidemmiksi ja aikaa ei saa kulumaan mitenkään. Minulle on tullut se haave, että näkisi myös viikolla ja voisi tehdä ihan perus askareita yhdessä kuten käydä kaupassa ja nähdä yhdessä ihmisiä. Myös hukka kiertoja on jatkuvasti ja se turhauttaa erityisen paljon.

Omasta mielestä ns. jaksoin yllättävän pitkälle tuota, vaikka moni elääkin rekkaleskenä (minulle annettu lempinimi) koko elämänsä. Mutta nyt on semmoinen fiilis, että tarvitsen tauon tähän järjestelyyn. Että on taas kiva sitten siihen mahdollisesti palata. Minähän en voi toiselle sanoa, että vaihda työpaikkaa, mutta koska tuo koskee minun elämääni myös, koen että saan sanoa jos koen että nyt en jaksa enää. Tai, että tarvitsisin tauon.

Meillä alkaa ihan näinä päivinä tuo lääkekuuri, eli ensimmäinen kierto johon saadaan apua ja on puhuttu, että siihen mennessä Niko yrittää saada vaihdettua työkuvioita. Siitähän ei oikein mitään tule, että saadaan vihdoin apua ja ukko ei ole oikeina päivinä maisemissa. Pidetään peukut pystyssä, että uusi duuni löytyy pian. 

Tiedän että viikko kerrallaan pois kotoa on vähän, moni on kuukausia kerrallaan. Kaikilla olkoon oma tyylinsä. Minusta työn ei pidä ehkä elämässä olla ykkösprioriteetti ja parisuhteeseen ja muuhunkin pitää jäädä aikaa. Ehkä pian meillä alkaa vähän normaalimpi arki ja saadaan hoidot alkaviksi. Nautitaan siitä ajasta täysillä, sillä uskon ulkomaantyön vetävän Nikoa puoleensa vielä uudestaan, kun sen aika on. Ja ettei kuulostaisi siltä, että akka se vain haluaa ukon kotiin ja käskee vaihtaa työn, niin toivotaan ainakin että myös Niko haluaisi välillä olla kotona. Joskus on laitettava asioita tärkeysjärjestykseen, että pääsemme tässä meidän projektissa eteenpäin. Luulen vauvan olevan sen arvoinen.