Mä olen tästä aiheesta kirjoittamista miettinyt muutamaankin otteeseen. Olen jollain tasolla kokenut etten tiedä haluanko välttämättä tästä puhua tai onko minulla mitään uutta sanottavaan. Ja toisaalta mulla on niin paljon sanottavaa etten tiedä kuinka sekavaksi tämä oikein menee. Mieleeni kuitenkin tuli puhua muutamasta jutusta joista haluisin tietämättömiä muistuttaa ja antaa toivoa syömishäiriön kanssa painiville. Tämä ei ole info pläjäys anoreksiasta eikä sisällä motivaatio kuvia. Olkoon googlen ihmeellinen maailma niitä varten.
Toinen harhaanjohtava käsitys ihmisillä on itsessään siitä kuka voi olla anorektikko? Tiedän, että dokumenteissa ja opetusvideoilla ne on niitä 39kg luurankoja, mutta paino ei ole tiedon väärti. Kuka tahansa voi kärsiä syömishäiriöstä oli hänen ulkonäkönsä ihan millainen tahansa. Se olisi hyvä muistaa, kun arvostelemme tai analysoimme ihmisiä tai niiden ulkonäköä etenkin. Se asenne, että ei tuolla varmaa mitään ole, tai ainakaan näytä siltä. On tiedoksesi ihan täyttä paskaa. Mä itse en varsinkaan enää toivuttuani puutu ihmisten ulkonäköön oikeastaan millään tavoin. Vaikka kyseessä olisikin harmiton tai kehuksi ajateltu kommentti. Syömishäiriöisen mieli tekee kepposia ja vääntää kaikki muiden ihmisten kommentin oman sairaan mielen hyväksi. Ja koska me emme voi tietää onko se duunikaveri tai lenkkikaveri oikeasti pudottamassa muutamaa extra kiloa vai tavoittelemassa kesäkuntoa vai vaipumassa syömishäiriöön ei sitä kannata yrittää vahingossakaan lietsoa. Kehua voi muutenkin puuttumatta siihen mitä ihminen painaa. Jos syömishäiriöstä jotain opin niin se, että ketään ei oikeasti kiinnosta mitä sä painat ja musta kaiken siihen liittyvän edes kehun tai muun voisi unohtaa.
Kokemusta mulla ei varsinaisesti ole siitä, että joku mun lähipiirissä olisi syömishäiriöinen (niin, että itse olen terve). Haluisin tässä puhua myös siitä, että miten voi tukea syömishäiriöstä? Aikoinaan, kun mä olin sairas jokainen ihminen mun ympärillä puuttui siihen enemmän tai vähemmän. Näin jälkeenpäin se on oikeasti ymmärrettävää. Ulospäin on varmasti näkynyt, että vointi on huono ja on ollut huolta minusta. Kuitenkin itse esimerkiksi kävin sairaanhoitajalla juttelemassa ja puhuttiin siitä, että mua ahdistaa se, kun tapaan ihmisen hän ei kysy, että hei mitäs kuuluu vaan hei koska oot viimeksi syönyt? Syömishäiriö ainakin anoreksia on sun päässä 24/7 ja yrittää puskea omaa agendaansa eteenpäin. Paras mitä sä lähipiirissä voit tehdä on se, että keskitä ne ajatukset edes hetkeksi johonkin muuhun. Ymmärrän kun on huoli niin tekee mieli puuttua, mutta itse ainakin olisin saanut isompaa apua elämällä hetkiä puhuen ihan mistä vain muusta kuin jatkuvasti yhtä ja samaa. Polilla oli samaa mieltä siitä jos apua on hankittu niin antaa ammattilaisten hoitaa ja kavereiden huolehtia muusta.
Kolmantena muistutuksena, myös miehet sairastaa syömishäiriötä.
Syömishäiriöön saa apua psykan puolelta, sairaalan osastolta, on päivä/viikko osastoa. Suomessa on myös muutama erikoistunut syömishäiriö klinikka. Itse olen ollut sairaalassa useampaan kertaan nenämahaletkussa. Psykalle en "joutunut" koska päättäväisenä ilmoitin ettei se minulle passaa ja tämä katsottiin turhaksi. Oikeasti jälkeenpäin tiedän, että tuo ei olisi mitään hyödyttänyt. Joko syöt sen mitä käsketään tai sitten siirryt toiselle osastolle letkuun. Uskon, että paikat jossa syömishäiriöihin on erikoistuttu ovat tehokkaampia hoitomuotoja.
Kuten sanoin, ainoa miten minua hoidettiin oli nenämahaletku. Osalla on semmoinen käsitys syömishäiriöstä, että syömishäiriöinen pelkää ruokaa ja/tai lihomista ja siksi ei syö. No laitetaan henkilö syömään ja ongelma katoaa. Hah edelleen jos tämä olisi näin niin helppo homma.. Syödä ihmisen on pakko ja jos hän ei siihen suostu niin sitten pakotetaan. Viisi kertaa päivässä letkussa ruoka suoraan mahaan ja tyttö pysyy terveenä. Mä oikeasti kritisoin tuota aika paljoin jo tuolloin mutta nyt vielä enemmän. Kukaan ei parane vain syömällä sen nyt luulisi olevan ihan itsestään selvyys. Tuo keino on hyvä siinä mielessä, että sillä pysyy hengissä eli ihan pirun kätevä siinä mielessä. Mutta samalla vaivalla kun moni oikeasti joutuu hirveään kierteeseen noista pitäisi panostaa ongelman hoitoon eikä vain niiden ylläpitämiseen. Mä elävästi muistan kun letkulla oli ollut pari päivää ruokinnassa ja kuinka kirjaimellisesti mä kuulin ja näin paremmin. Kuin olisi herännyt henkiin yhtäkkiä. Tunne oli ihan mieletön. Oli energiaa ja tunti taas elävänsä. Jos ei oteta huomioon sitä pelkoa ja faktaa, että tästä lihoo.. No tuo letku kuitenkin johtaa monella pahaan osasto kierteeseen. Sä tuut sinne painossa X ja pääset kotiin takaisin painossa X. Kotona sulla on letkun tuomaa energiaa ja pari ekstra kiloa eli ei kun laihduttamaan uudestaan ja uudestaan.
Itse ainakin opin vain sivuuttamaan sen, että tuosta lihoo koska tiesin, että tietyssä painossa pääsen taas takaisin laihduttamaan. Eli myös oikeanlaista hoitoa kannattaa vaatia. Tuo on aika perinteinen ensiapu, mutta monesti sen pidemmälle ei sitten hoidetakkaan. Ja jos ihminen ei ota apua vastaan niin on se toki tyhjää parempi.
Nykypäivän terveystiedonkirjoista tai opetuksista en tiedä, mutta muistan että mun aikana syömishäiriöstä opetettiin aika semmoinen lievästi sanottuna tiivis versio. Pelkää ruokaa, lihomista, pakonomainen tarve laihduttaa, liikkuu paljon, saattaa jopa oksentaa. En nyt sano ettei tuo olisi totta, mutta syömishäiriö on paljon todella paljon kaikkea muuta. Riippuu myös, mitä sen taustalla on ja mikä/mitkä asiat sen ovat laukaisseet. Moni antaa omalle syömishäiriölleen jopa nimen koska se todella tuntuu siltä, kun sun päässä olisi joku toinen ihminen päättämässä asioita. Se erityisesti tekee tuosta vaikean koska mitä pidemmälle sairaus etenee sitä isommaksi tämä toinen ääni käy ja sitä pienemmäksi sun oma ääni jää. Lopulta se sun oma ääni tuntuukin ihan vieraalta. Tästä syystä esimerkiksi kaikki kuten allekirjoittanut ei tunnista olevansa sairaita. On niitä jotka tiedostaa jo sairaiden olemassa olon, mutta syystä tai toisesta ei välttämättä hae apua siihen ja sitten on myös niitä mitkä ei luokittele itseään sairaaksi.
Syömishäiriöstä voi todellakin parantua. Anoreksiasta moni kokee kyllä, että se "tyyppi" jää päähän asumaan. Itse koen myös näin. Olen terve enkä millään tavalla sairas enää, mutta tiedostan tai tunnen, että se tyyppi siellä on, mutta mä en yksinkertaisesti anna sille suunvuoroa mun elämässä. Jos multa kysyttäisiin, että uskonko, että sairastuisinko enää uudestaan niin tavallaan joo ja tavallaan en. Tiedän, että ajatusmaailmani on täysin toinen kuin silloin eli niin sanotusti laihaksi en missään tavalla usko enää ikinä haluavani. Myöskään sitä elämäntapaa ja oloa en todellakaan kaipaa. Mutta syömishäiriö on todella monilla tapa kontrolloida omaa elämää. Sairaana on niin siinä omassa kuplassa omalla tavallaan piilossa muulta maailmalta. Sen puolesta en pitäisi 100% mahdottomana ajatuksena, että jos elämässä tulisi joku pysäyttävä kriisi niin ikään kuin ottaisi käyttöön tämän tavan kontrolloida elämää. En usko, että varsinaisesti sairastuisin uudestaan mutta se voisi olla mun keino käsitellä ja pärjätä. Syömättä on välillä ihan kuin humalassa. On niin aivot jotenkin seis ettei yksinkertaisesti vain jaksa ajatella mitään. Moni oireilee syömisellä muita ongelmia ilman varsinaista syömishäiriötä. Osa ahmii pahaan oloonsa ja toiset menettää ruokahalunsa. En tarkoita sitä, ettei ahminen vaikka olisi syömishäiriö vaan puhun nyt yksittäisistä hetkistä en pitkään jatkuneista elämää haittaavista vaivoista.
Mun parantuminen ei tapahtunut minkään avun kautta vaan pikkuhiljaa. Olen semmoinen omantien kulkija. Jos mä päätän olla syömättä niin mä en todellakaan syö ja jos mä päätän parantua mä todellakin parannun. Se tapahtui pikkuhiljaa. Yksi tekijä oli se kun tavallaan uskalsi ajatella sen faktan, että hitto sentään mä en oo kuolematon. Sairaana sitä ajattelee et no eihän mulle käy mitään tai kyllä mä tämän kestän. Pikku hiljaa tuli semmoinen et en mä oikeasti halua tämän takia kuolla. Toinen syy oli se, että mä kyllästyin siihen oloon. Kotona olla vain koska muuhun ei pysty. Yleensä jo pystyyn nouseminen vaati sen, että piti kerätä voimia siihen. Muistan kerran kun istuin ja olin nousemassa ja ajattelin et mikä hitto tässä on järki? Mun pitää kerätä voimia siihen, että jaksan nousta? Se alun illuusio siitä kuinka se elämä muuttuisi nyt yhtäkkiä maagisesti paremmaksi laihana? Se on valetta, usko mua mitä ikinä uskot laihuuden sulle tuovan se ei sitä tuo. Alkuun mä sulattelin pidemmän aikaa sitä ajatusta syödä. Sitten aloin hiljalleen syödä itsekseni. Pieniä määriä mitä milloinkin. Pilttiä, puuroa, hedelmiä? Mä en nimennyt mun sairautta, mutta mä tein kokoajan enemmän ja enemmän pesäeroa meidän kahden välille. Aina kun mä söin niin tää yritti saada mua lopettamaan. Mä kirjaimellisesti puhuin tai huusin tälle, että mene pois ja mä päätän nyt. Tai kun tämä alkoi minulle jakaa omia surkeita neuvojaan menin syömään joka kerta ja näytin sille kuka määrää. Kuulostaa varmaan todella hullulta ulkopuoliselle, mutta tämä oikeasti auttaa kun erottaa omassa mielessä teidät kaksi. Vaikka tämä tyyppi tuntuu joltain muulta niin sinähän se olet. Silloin myös sä käsket. Lopulta kun tätä jatkaa sä voitat. Se hiljenee. Jollain kerralla kun sä syöt se ei enää palaakaan. Pidemmän aikaa vei syödä jonkun ihmisen nähden. Mä en halunnut tehdä mitään numeroa mun syömisestä tai parantumisesta. Mulla se ei mennyt niin, että tajusin olevani sairas ja aloin hoitamaan itseäni. Mä pitkän ajan päästä vasta pala palalta tajusin kuinka sairas olin ollutkaan. Eli vinkkinä etsi oma tiesi. Vain sä voit tietää mikä sulle toimii. Ja toisena vinkkinä susta ei tule isoa pullukkaa joka paisuu pullataikinaksi. Susta tulee terve ja onnellinen ja silloin sä tiedät et vaa´n numero ei ole mikään ihmisen mittari.
Tässä on pieni pala mun tarinaa ja sairautta. Jos on jotain kysyttävää saa kysyä! Ja muistutan että tämä on vain mun tarina ja jokaisella sairaus ja siitä toipuminen on erilainen. Ja parantumiseen tie on pitkä ja se ei tapahdu ihan hetkessä todellakaan. Se vaatii joka päivä sen uuden päätöksen pysyä terveenä. Itse esimerkiksi vaikka olen ollut terveen papereilla jo muutaman vuoden en vieläkään tunne oikeanlaista nälkää päivittäin ja pitää uudelleen opetella mitä keho oikeasti tarvitsee ja mikä on vaikka riittävästi ruokaa
Sä oot just hyvä semmoisena kun sä olet <3
Kommentit
Lähetä kommentti