Ajatuksia keskenmenon jälkeen

Nyt heinäkuussa tuli kuluneeksi puolivuotta keskenmenosta. Keskenmeno todettiin tammikuun 16.päivä. Ajattelin, että voisin vähän kirjoitella ajatuksia ylös tältä ajalta. Fiilikset on aika vaihtelevia asian suhteen. 



Keskenmeno ei ole ajatuksissa mitenkään jatkuvasti pinnalla, mutta ajoittain kuitenkin. Onhan se semmoinen kokemus, ettei sitä ikinä voi unohtaa eikä tarvitsekaan. Ensikuussa meillä olisi ollut laskettuaika, mutta siitä päivästä ajattelin tehdä sitten oman postauksen. 




Alussa toki oli aika pitkään surulliset fiilikset ja esim. poistin seurattujen listalta instasta kaikki, odottavat joita seurasin. Moni asia sai tosi herkille ja no suruaika nyt on varmasti tavalla tai toisella tuttu. Fyysisesti kun itsensä sai kuntoon elämä kuitenkin jatkui aika normaalisti. Ennen keskenmenoa jotenkin kuvittelin, että suru olisi samankaltainen kuin menettää jonkun läheisen. Ollaan sumussa ja surraan, tulee hautajaiset ja pikkuhiljaa elämä menee eteenpäin pala palalta. Itse en keskenmenoa kokenut samalla lailla. Sitä on vaikea selittää. Keskenmeno oli todella menetys, mutta erilainen mitä olin kuvitellut. Sain keskenmenon 7+5 ja hankintoja ei oltu juuri tehty vielä. Yhden villasukat, norsu bodyn ja iskä oli ostanut pienet ensikengät❤ Muistan sairaalasta tultua nuo tavarat oli vielä meidän keittiön pöydällä. Laitoin ne kaappiin pois silmistä, mutta ne ei tehnyt silti minulle pahaa oloa. Ajattelin, että minulla on  nyt joku konkreettinen muisto siltä pieneltä ajalta kun odotin tätä pientä ihmettä, mutta käyttöön ne menevät sitten toiselle ihmeelle. 



Tiedän, että henkisesti keskenmeno on monelle äärimmäisen raskas kokemus. En sano ettei se minulle ollut, mutta tavallaan koen, että menetin enemmän mahdollisuuden lapseen kuin lapsen. Koen helpotusta siihen, että keskenmeno tapahtui varhaisilla viikoilla. Luulen, että lapsettomuus ja miljoona pettymystä alkaneista kuukautisista vaikuttaa siihen, että koin raskauden niin onnistumisena vaikka se päättyikin huonosti. Totta kai surin keskenmenoa ja sitä, ettei meidän polku hoitojen parissa ollutkaan tässä, mutta samalla tunsin, että se kaikki oli sen arvoista ja pelko lopullisesta lapsettomuudesta on ollut isompi mörkö kuin itse keskenmeno. 






Toki reilu kuukauden päästä saimme tietoon iskän syöpädiagnoosin ja ehkä senkin takia oma suruprosessi jäi ehkä lyhyeen koska uutta surua pukkasi tilalle. 



Pikkuhiljaa uskalsin taas alkaa seuraamaan raskaana olevia ja ihmisiä jotka olivat alkaneet odottaa samoihin aikoihin kuin me. Se on vieläkin todella outoa nähdä isoja mahoja ja uusia ihania hankintoja. Olen todella onnellinen kaikkien puolesta joilla raskaus päättyy onnellisesti. Samalla se on myös aina haikeaa kun näkee konkreettisesti sen mistä me jäimme paitsi. 



Silloin tällöin miettii kumpi sieltä olisi meille mahdollisesti suotu. Tietyissä hetkissä miettii kuinka asiat olisivat erilailla. Kuten aiemmin mainitsin elokuussa piti olla meidän L.A. Sen sijaan ensikuussa otan yhteyttä poliin sopiaksemme uusista lapsettomuushoidoista. Puhuinkin tästä jo instan puolella katamariia_ aiemmin, mutta meillä oli kummipojan ristiäiset viime viikonloppuna. Ne herättivät aika ristiriitaisia fiiliksiä itsellä. Olinhan toki iloinen uudesta kummilapsesta ja näin. Mutta sekin sai tunteet pintaan, kun en ollutkaan siellä ison mahani kanssa viimeisillään, miten olin luullut. Kaiken kukkuraksi taas sinä päivänä meni yksi kierto pieleen ja alkoi kuukautiset. Siitäkin syystä jännitin itse tuota päivää kuinka se tulisi sujumaan. Tänä vuonna tuntuu, että kierto jotenkin rankaisee mua jostain? Tänä vuonna kuukautiset on alkanut isäni hautajaisissa, Nikon siskon rippijuhlissa, nyt noissa ristiäisissä ja ensikuun kierto alkaa päivää ennen  "laskettua aikaa". 





Törmäsin tuossa yksipäivä kaupassa siihen kauhulääkäriin kenen kanssa asioimme silloin Lahden äippäpolilla. Toisaalta ihan hyvä, että törmäsin häneen toisessa ympäristössä koska olin etukäteen ajatellut, että jos törmään häneen siellä samassa paikassa voi tulla tukalat paikat. Tai ajattelen jos vielä sinne asti päästään haluan aloittaa puhtaalta pöydältä enkä sotkea edellistä huonoa kokemusta sitten uuden raskauden tunnelmiin. Vaikka se ihminen meni ihan parissa sekunnissa mun ohi jäi siitä silti todella outo tunne. Ihan kuin olisin hetkeksi palannut sinne huoneeseen missä kaikki meni no pieleen kauniisti ilmaistuna. 



Uusi raskaus pelottaa aina välillä. Toisinaan mulla on ajatus, että pystyn ja osaan ottaa rennosti ja päivä kerrallaan. Koitan nauttia kävi miten kävi. Yhtälailla huonot uutiset iskee päin näköä iloitsi raskaudesta tai ei. Ei siihen pysty täysin varautumaan kuitenkaan. Välillä kuitenkin tuntuu, että on niin hassua odottaa joka päivä, että vain tärppäisi koska tärpistä ei seuraa kuin uusi odottaminen ja paniikki ja huoli. Haluisin päättää, että iloitsen ja nautin joka hetkestä toisaalta tekee mieli suojata itseä eikä ajatella edes kokoa asiaa sitten. Huomaan mielessä saman, että välillä osaan haaveilla uudesta pienestä ja välillä kun haaveilen huomaan, että haaveiluni päättyy nopeasti siihen että näen itseni taas vuotamassa kuin saavi pyörtymis- pisteessä. 



Minulla on myös semmoinen ajatus tällä hetkellä ainakin, etten halua jos raskaudun kenenkään sanovan mulle että kaikki menee nyt hyvin tai mitään vastaavaa. Minulle toi helpotusta nuo tsempit kyllä silloin, mutta nyt uskon, että mua alkaisi vaan enemmänkin ahdistamaan se koska kukaan muu ei sitä voi mulle taata, että asiat menisi toisella kertaa hyvin. Totta kai toivon, että uudestaan ei keskenmenoa tulisi, mutta ei se niin tavatonta valittavasti kuitenkaan ole. 



Tämä aika on mennyt tavallaan aika nopeasti. Tuntuu, että tuosta tammikuusta on ihan hirveän pitkä aika jo. Välillä miettii oliko se kaikki edes todellista vai vain kuvitelmaa. Välillä on kamalan tyhmä olo siitä, että silloin haaveili siitä, että varmaan raskautuu nyt heti helposti ja diipadaapa. Kaiken kaikkiin uskon, että keskenmenosta on selviydytty hyvin, mutta se varmasti vaikuttaa mahdolliseen uuteen raskauteen ainakin. 

Tiedän, että lukijoissa on monia saman läpikäyneitä. Kuinka te olette päässeet eteenpäin ja mitkä asiat teillä nostaa tunteet pintaan?   

Kommentit