Laskettu aika olisi ollut tänään

11.8.2019 kertoi puhelimen raskaussovellus ja myöhemmin hoitaja antoi saman päivämäärän kun soitin testituloksen. Tuo aika tuntui olevan iäisyyden päässä. Miten ajan saisi kulumaan kun aika ei tuntunut liikkuvan ollenkaan. Loputon määrä viikkoja edessä ja etenkin piinaviikoista pitäisi päästä eteenpäin ja vauhdilla. Aika oli hämmentävää. Ihan yhdessä hetkessä kaikki muuttui ja toisaalta mikään ei kuitenkaan muuttunut. Lapsettoman identiteetti oli kasvanut kasvamistaan ja siitä tuli osa minua. Pikkuhiljaa siitä olisi pitänyt joillain ihmeen konstilla pyrkiä eroon ja vaihtaa pikkuhiljaa ajatuksia siihen suuntaan, että minusta tulee äiti. Miten, ei todellakaan mitään hajua. Samalla oltiin niin iloisia ja onnellisia, kuinka päästiin helpolla. Kuinka jokainen pettymys oli sen onnen arvoinen. Tuntui ettei tässä lapsettomuutta varmaan koettukaan kun kaikki meni lopulta todella helposti. Elettiin kuitenkin varovaisesti ja riskit mielessä pitäen. Olin Facebookissa odottavien ryhmässä. Mikä oli iso virhe. Omaa mieltä ei voinut mitenkään pitää kasassa samalla, kun näet joka päivä useamman uutisen keskenmenoista tai siitä, että tyyppi olikin asettunut väärään paikkaan. Kuitenkin yritimme ajatella, että niin kauan kun ei toisin todisteta kaikki on hyvin. 9 kuukautta ja meillä olisi vihdoin vauva.

Ensimmäinen alkuraskauden ultra oli jotain niin jännittävää, että olin varma, että pyörryn. Ei ikinä ole jännittänyt niin paljon kuin ennen sitä ultraa. Muistan, että aikaisin aamulla menimme sairaalaan ja odotimme vuoroa mikä oli myöhässä kuten aina. Ravasin pitkin käytävää ja mietin mitä seuraavaksi tapahtuu. Pelotti todella. Ultrassa näimme pienen mytyn ja sykkeen. Niko otti ruudusta kuvia ja sykkeestä videota, jota lähetimme lähipiirille. Kaikki oli hyvin, mutta mieleen jäi kuitenkin kummittelemaan, se, että viikot heittivät sen kuusi päivää. Kierto oli kuitenkin tarkka ja tiesin koska olen ovuloinut.

Raskaudesta kerrottiin vanhemmille ja sisaruksille. Ja parille ystävälle. Mun porukoille kerrottiin jouluna. Ystäväni teki kakun jossa luki uutiset. Olin myös silloin  todella hermona, muistan kun otin kakkua jääkaapista kädet täristen. Vaikka tiesin uutisen olevan iloinen, jotenkin jännitti kuitenkin. Oli niin monta kertaa miettinyt erilaisia tapoja miten tuollaisen uutisen voisi paljastaa. Joululahjaksi uusi tulokas sai myös siskoltani sukat ja Nikon äidiltä tutteja. 

Tammikuussa oli sitten toinen ultra jossa kuulimme huonot uutiset. Sen käynnistä on oma postauksensa jos haluaa käydä lukemassa mikä kaikki siellä meni pieleen. Muistan, kun raskaus meni kesken olin ihan yllättynyt, että olin ollut niin vähän aikaa raskaana, reilu  kuukauden verran. Aika raskaana tuntui niin älyttömän hitaalta ja vain aamulla odotti, että tulisi ilta ja toisinpäin joten se aika tuntui paljon pidemmältä. Tuolloin poistin kaikki raskaussovellukset ja poistuin ryhmästä missä muut jäi odottamaan omaa tulokastaan. Halusin kaiken pois silmistä heti. Siitä hetkestä asti kun kaikki merkit raskaudestani oli pois pyyhitty aloin jännittämään tätä päivää. Tänään 11.8.2019 meidän vauvan pitäisi olla täällä. Mietin olisinko vielä raskaana, olisinko juuri nyt synnyttämässä. Eilen illalla myöhään oli maha kipuja koska menkat alkamassa (kiitos niistäkin) ajattelin, että näiden kuuluisi olla supistuksia ja merkki siitä, että nyt meidän vauva tulee tähän maailmaan. 

Ajatukset on niin ristiriitaisia keskenmenosta. Tiedän järjellä, että ne on tosi yleisiä ja ihan saatuman summaa kenen kohdalle huono tuuri osuu. Välillä tuntuu vain todella epäreilulta miksi juuri minä. Joka taistelen muutenkin edes raskaaksi tulemisesta. Kuukausi toisensa jäälkeen pettymyksiä eikö se jo olisi riittänyt? Kun hoidoit alkoivat uudestaan ajattelin, että ehdin ennen tätä päivää tulla raskaaksi ja selviän tästä päivästä uuden ihmeeni voimalla. No selviän tästä päivästä kyllä. Ei auta kun vain jaksaa. Mieli on aika surkea enkä voi olla ajattelemata millainen ihminen sieltä olisi meille tullut. Tänään minusta piti tulla äiti. Mielessä pyörisi onko koti valmiina vauvalle. Onko eläimille varmasti hoitajat. Meneehän kaikki synnytyksessä hyvin eikä toivottavasti Niko pökrää keskenkaiken. Mutta ei. Tässä mä vain odotan kuukautisten alkua, jotta voin olla yhteydessä poliin. Että taas yksi asia joka meni ihan vituiksi. 

Haluan kuitenkin olla kiitollinen. Mulla ja Nikolla menee hyvin. Lähipiiri on terveenä. Kaikki asiat on käytännössä kunnossa. Minä pärjään ja jatkan taistelua vaikka välillä huonoina hetkinä toivoisin osaavani luovuttaa. Toivon, sen päivän vielä tulevan, että minusta tulee äiti. Minä jaksan vielä odottaa. Minun on pakko. Vielä jonain päivänä ei ole enää tyhjä syli.