Ainahan sä voit adoptoida

                                                 Ainahan sä voit adoptoida 

Puhutaan hetki siitä, miten suhtautua tahattomasti lapsettomiin.

Alkuun sanon että ymmärrän oikein hyvin, että sinä kelle tätä kirjoitan, et tiedä asiasta kaikkea. Eikä sinun tarvitsekaan. Jos tunnet tai tiedät jonkun joka on tahattomasti lapseton ja käy esimerkiksi hoidoissa asiaan liittyen, etkä tiedä mitä voisi sanoa tai kuinka tukea, lue tämä.

Omaa kokemusta minulla on vähän, mutta koska en ole asian kanssa kauaa ollut ”julki” niin hirveän paljon itselle ei ole tullut vääränlaista kommenttia. Mihin itse olen törmännyt on lähinnä se, kuinka "Tädin serkun siskokin odotti 10 vuotta ennen kuin tärppäsi" tai "Älä stressaa liikaa". Tiedän varmaksi että tarkoitat hyvää ja tahdot minulle parasta, mutta voin paljastaa, ettei nuo kommentit auta minua yhtään. Ensinnäkin, yhdenkään tahattomasti lapsettoman tilannetta ei voi verrata keskenään. Toiseksi, jos yritän puhua aiheesta se ei tarkoita sitä että stressaan vaan. Yritän avautua sillä hetkellä, eikä se tarkoita että mietin näitä asioita 24/7. 

Tein pienen kyselyn ihmisiltä jotka ovat tahattomasti lapsettomia, saadakseni laajemman näkökulman asiaan. Kysyin kommentteja siihen mitä ikävää olet kuullut muilta liittyen tahattomaan lapsettomuuteen ja miten sinua voisi tukea paremmin. Mitenköhän tämän nyt sitten sanoisi. Mä olen suunnattoman surullinen ja vihainen niistä vastauksista mitä sain. On häpeä, kuinka tätä vähätellään ja heitetään suorastaan oksettavaa kommenttia toisen surusta.

Otetaan muutaman esimerkki.

 "Ainahan sä voit adoptoida."

 "Hommatkaa koira."

"Voit ottaa meidät lapset hoitoon."

 Halveksuntaa että olet viallinen, vertailua siitä että uhmaikäisen/teinin kanssa eläminen on myös vaikeaa, kilpailua kenellä onkaan nyt vaikeinta ja vähättelyä lapsellisilta ettet jää mistään paitsi.

Siis mitä ihmettä porukka oikein kelaa? Samalla tavalla kuin kirjoitin että sinun lapsi ei ole minulta pois, myöskään sinun lapsi ei poista minun lapsettomuutta. Tarinoita tuli useita ja samankaltaisia oli monta. Jos sinulla ei oikeasti ole tuon järkevämpää sanottavaa, ole hiljaa.

Olen todella hämmentynyt kuinka näin isoa ja koko ajan lisääntyvää ongelmaa voidaan vähätellä noin paljon. Erityisen paljon riipaisi se, että lapsettomuus on isolta osalta surua, menetystä ja pettymyksiä. Miksi sinä kilpailet edellä mainittujen asioiden kanssa?

Yritän ymmärtää, ettet sinä käy tätä läpi. Et käy läpi siihen liittyviä tunteita, etkä tiedä miltä tämä kaikki tuntuu. Mutta se, että adoptoin, hommaan koiran tai vähennän stressiä ei poista lapsettomuutta ja siihen liittyvää surua ja kaipuuta. Saatikaan se, että sulla on haastavaa uhmaikäisesi kanssa, muka helpottaisi minun lapsettomuuttani. Tuskin päikseen vaihtaisit ja uhmaiästä huolimatta lapsi on tärkeintä mitä sinulla on.

Älä siis ikinä vähättele toisen surua tai pelkoa siitä, ettei hän saa kokea sitä. Otetaan taas esimerkki. Jos kerron että mummoni kuoli, vastaisitko siihen, että on mulla vielä mummo, sitä saa tavata aina kun haluaa. Tai vastaisitko siihen, että on mulla mummo, mutta meillä on kyllä nyt just vaikeeta. Enpä usko, että vastaisit. Lapsettomuudessa menetys on yhtä konkreettinen kuin esimerkissä. Se ei ole vain vaikea elämäntilanne, kriisi tai vauvakuume.

Kuten on jo huomattu, tämä on oikea iso asia meille. Myöskään sääli tai liiallinen pahoittelu tilanteesta ei auta tai lohduta. Ei siitä tarvitse olla pahoillaan, että lasta yrittää. Me vain menemme pidemmän kaavan mukaan ja jos minä yritän pysyä positiivisena yritä sinäkin.

Tukena voit olla monella tapaa. Tärkeimpänä on kuuntelu. Jos vaikuttaa siltä, että hän haluaa puhua asiasta, kuuntele ja ole läsnä. Ajatuksien purkaminen on erittäin iso henkireikä. Kysy suoraan voitko auttaa, järjestä muutakin ajattelemista ja tekemistä. Tue ja jos olet oikeasti kiinnostunut tilanteesta, näytä se. Jos olet tietoinen tilanteesta, kyllä siitä voi silloin puhua rohkeasti. Tsemppaa, yritä itse pysyä positiivisena ja luoda parempaa fiilistä näin myös toiseen. Tässä usko horjuu ja sitä koetellaan, joten on tärkeää, että on ulkopuolisia, jotka vetävät sinut takaisin pinnalle. Älä vähättele surua, kun tulee uusi pettymys. Sitä oikeasti käsittelee samalla tavalla, kuin surua jonkun poismenosta. Älä vertaa, vaan yritä kanssa elää. Aina ei tarvitse sanoja, pelkästään läsnäololla voi osoittaa tukensa.

Toivon tällä tekstillä luovani ymmärrystä sen verran, ettei kukaan tahattomasti lapseton enää törmää noin idioottimaisiin kommentteihin. Kiitollisena siitä, että olen näköjään itse säästynyt paljolta, joten jaetaan tätä tietoutta eteenpäin. 

 Peace and love. <3